Kävin avajaispäivänä tutustumassa yleisölle juuri avautuneeseen Kumpulan kasvitieteelliseen puutarhaan. Puutarha osoittautui vaikuttavaksi hyvin hoidettuine istutuksineen ja vaihtelevine maastonmuotoineen.

Tyrmistyin vain sitä, että kasvitieteellinen puutarha on valinnut varsin ulossulkevan hinnoittelupolitiikan. Siinä missä Helsingin kaupungin talvipuutarhaan ja Kaisaniemen kasvitieteellisen puutarhan laajoihin ulkopuutarhoihin pääsee tutustumaan ilman pääsymaksua, Kumpulan kasvitieteelliseen puutarhaan on 4 euron sisäänpääsymaksu.

Sisäänpääsymaksullaan Kumpulan kasvitieteellinen puutarha sulkee valitettavalla tavalla ulkotilaa lähiseudun asukkailta. Kasvitieteellisestä puutarhasta olisi voinut maksuttomana tulla ihastuttava jatke ympäröivän laakson viheralueille. Uskon, että monet asukkaat olisivat mielellään käyskennelleet useinkin uuden kasvitieteellisen puutarhan käytävillä, mutta valittu hinnoittelupolitiikka merkitsee sitä, että käynnit jäävät nyt useimmilla asukkailla kertaan kesässä, jos siihenkään.

Jos Kumpulan kasvitieteellinen puutarha olisi valinnut auliin yleisöpalveluasenteen, se olisi pitänyt ovet auki myös käytännössä. Sisäänpääsymaksullaan puutarha haluaa ilmeisesti kätkeytyä omaan hermeettiseen tyhjiöönsä. Tällainen sopii huonosti yhteen sen kanssa, että itäisen kantakaupungin alueella on nykyisin liian vähän puistoja ja muita viheralueita.

Luonnonsuojelussa teot ovat tietysti aivan ratkaisevia. Luonnonsuojelu ei kuitenkaan lähde teoista vaan siitä, että ensin näemme luonnon arvon. Se taas edellyttää sitä, että meissä on vastaanottavaisuutta sen arvon kokemiseen. Kykenemmekö aistimaan luonnon kauneuden, hiljaisuuden ja hienovaraisuuden? Osaammeko aistia sen, miten hienosti luonto on järjestynyt ja millaisen mallin se tuntuu tällä orgaanisella järjestyneisyydellään meille antavan? Ollessamme luonnon helmassa annammeko sen vaikuttaa meissä harmonisoivasti?

Meidän ei tarvitse välttämättä ajaa kymmeniä tai satoja kilometrejä luonnonsuojelualueille, jotta voisimme nähdä tämän luonnon hyväätekevän puolen. Voimme kokea sen myös lähiympäristössämme, kaupunkiluonnossamme. Se edellyttää vain sitä, että osaamme avautua sille läsnäollen, panna omat ajatuksemme hetkeksi syrjään ja aistia luonnonympäristöä, sen kauneutta, rauhaa ja sopusointuista eloisuutta.

Helsingin kaupunginhallitus äänesti tänään Pietari Kalmin kadun jatkeesta. Kaupunginhallitus asettui kaupunkisuunnittelulautakunnan hylkäävän päätöksen taakse äänin 9—6. Päätös merkitsee siis sitä, että Kumpulanlaakson suojelua ajava kansanliike saavutti toisen osavoittonsa. Pietari Kalmin kadun jatketta ei rakenneta. Laakson suojelemisen puolella olivat Vihreät, SDP, Vasemmistoliitto ja Keskusta. Hieno asia!

Tämän jälkeen kaupunki alkaa selvittää muita vaihtoehtoja Kumpulanmäen liikenteen ja poikittaisliikenteen parantamiseksi alueella. Näitä ovat:

• Raitiovaunuyhteys Munkkiniemestä Arabianrantaan ja/tai Kalasatamaan, myöhemmin ehkä Otaniemestä Viikkiin.
• Joukkoliikennettä palveleva yhteys (raitiovaunu ja/tai bussi), joka käyttäisi Vallilanlaakson käytöstä poistettua ratapohjaa.
• Erillinen Pasila—Kumpula -bussiyhteys, joka käyttäisi olemassa olevaa katuverkostoa.
• Koneellista tasovaihtoa Kustaa Vaasan tieltä Kumpulanmäelle erillisenä hankkeena tai alueella toteutettavaan rakentamiseen liittyen.

Kiitos kaikille laaksoa puolustaneille! Tavoitteena on tämän jälkeen se, että poikittaisliikenne Pasilan aseman ja Kalasataman välillä hoidettaisiin hyvin maisemoidulla ja ruohotetulla raitiolinjalla, joka kulkisi vanhaa käytöstä poistettua ratapohjaa pitkin Vallilanlaakson poikki. Ilman katua.

Vallilanlaakson liikennesuunnitelmien käsittely näyttää tällä hetkellä vahvasti siltä, että laaksoon on tulossa joko raitiolinja tai katu, tai molemmat. Monia kiinnostaa, miksi laaksoon pitäisi rakentaa mieluummin raitiolinja kuin bussikatu.

On aivan selvää, että ruohotetulla pohjalla kulkeva raitiolinja sulautuisi puistomaiseen ympäristöön hyvin, kun taas vähintään kymmenisen metriä leveä asfaltoitu katu ei sitä tekisi. Kadun tieltä Vallilanlaakson kävelyraitin varrelta jouduttaisiin myös kaatamaan ainakin sadan metrin matkalta pensaita ja puita — muun muassa koivuja, pylväshaapoja ja Terijoen salavia — jotta katu mahtuisi maastoon.

Jos Vallilanlaaksoon rakennettaisiin joukkoliikennekatu raitiotielinjan sijaan, sitä pitkin ei rymistelisi vain yksi bussilinja, vaan kolme bussilinjaa. Tällainen varaus oli Vallilanlaakson joukkoliikennekatusuunnitelmassa, joka oli kaupunkisuunnittelulautakunnassa esillä viime vuoden lopulla. Kolme bussilinjaa merkitsisi kolmeasataa meluista, saastuttavaa ja pölyä nostattavaa bussia vuorokaudessa. (Luku on sama kuin kaupunkisuunnittelulautakunnassa aiemmin esillä ollut tieto tyrmätyn Vallilanlaakson joukkoliikennekadun bussimääristä, joten se ei ole liioiteltu.)

Lisäksi joukkoliikennekadulle päästettäin myös taksit, huolto- ja hälytysajoneuvot, ja tonteille sallittaisiin täysin vapaa ajo kaikille ajoneuvoille (tällaiset oikeudet on myös Pietari Kalmin kadun jatkeen liikennesuunnitelmassa). Muutakaan yksityisautoilua ei pystyttäisi myöskään estämään eikä valvomaan mitenkään, vaan joukkoliikennekatua voisivat käyttää käytännössä myös säännöistä piittaamattomat yksityisautoilijat ja öiset moporallin ajajat.

Siinäkin tapauksessa, että joukkoliikennekatu ohjattaisiin tunneliin lähellä Mäkelänrinnettä, kuten Vallilanlaakson joukkoliikennekadun suunnitelmissa oli tehty, tarvittavat tiet tunnelin sisään- ja ulostuloaukoille pilaisivat pahasti viheraluetta. Katua kun ei voi johtaa yht’äkkiä tunneliin.

Mikä pahinta, todennäköinen kehityskulku on se, että joukkoliikennekatu muutettaisiin ennen pitkää tavalliseksi kaduksi. Tämän ovat Helsingin liikennesuunnittelijatkin myöntäneet. Näiden kaikkien syiden vuoksi joukkoliikennekadun hyväksyminen olisi varsinainen Pandoran lipas, joka toisi alueelle monia vitsauksia.



Raitiolinjan etuja

Sen lisäksi, että hyvin maisemoitu raitiolinja sulautuisi huomaamattomasti ympäristöön, raitiovaunun etuna on myös se, että se on paikallisesti saasteeton. Se ei levitä katupölyä (varsinkaan jos se kulkee ruohotettua raitiolinjaa) eikä pöllytä pakokaasuja Vallilan siirtolapuutarhaan tai Kumpulanlaakson palstaviljelmille.

Raitiolinjan toteuttaminen olisi Vallilanlaaksossa todennäköisesti halvempaa kuin kadun. Katu nimittäin vaatisi tunnelin rakentamista lähellä Mäkelänrinnettä. Tällainen tunneli oli myös siinä joukkoliikennekatusuunnitelmassa, joka oli käsittelyssä kaupunkisuunnittelulautakunnassa viime vuoden lopulla. Juuri vaadittavan tunnelin vuoksi Vallilanlaakson joukkoliikennekadusta olisi tullut huomattavan kallis, noin 10 miljoonaa euroa maksava hanke.

Raitiolinja sen sijaan voisi käyttää jo olemassa olevaa junatunnelia Vallilanlaakson ja Pasilan välillä. Liikennöidessään muutenkin pitkin vanhan junaradan linjausta raitiovaunu jatkaisi raideliikenteen perinteitä alueella ja olisi itse asiassa aika elegantti ratkaisu liikenteen järjestämiseksi.

Vallilalaisena tiedän, että raitiolinjalla on kannatusta asukkaiden keskuudessa molemmin puolin laaksoa. Toivon, että myös Vallilan siirtolapuutarhan väki ymmärtäisi puoltaa raitiolinjaa. Vaihtoehtona on nimittäin käytännössä vain se, että laaksoon tulee katu. Ja se ei ole Vallilanlaaksoa virkistysalueena käyttävien etu.

Olen pitkään miettinyt, miksi eräät poliitikot eivät näe Kumpulanlaakson ja Vallilanlaakson kauniin puistoalueen suojelemisen arvoa. Onhan alueen arvo virkistysalueena aivan selvä lähiseutujen asukkaille, ja esimerkiksi Helsingin kaupunginmuseo on tunnustanut alueen kulttuurihistoriallisen arvon.

Arvelen perimmäiseksi syyksi sitä, että useimmilla poliitikoilla on teknokraattinen päämäärä-keino-rationaalisuuteen perustuva tapa ratkaista asioita. Lähestymistapa on sinänsä hyvä, mutta sillä on rajoituksensa, koska se ei havaitse arvoja. Tarvitsisimme sen täydentäjäksi arvorationaalisuutta eli kykyä havaita elämässämme arvoja, jotka ovat puolustamisen arvoisia.

Epäilen vahvasti, että uppoutuminen kokopäiväisesti poliittiseen toimintaan saa poliitikot omaksumaan tietynlaisen ylirationaalisen tarkastelutavan, joka supistaa näkökenttää. Sen vuoksi poliitikot eivät aina näe niitä pehmeitä ympäristöarvoja, jotka ovat aivan ilmeisiä esimerkiksi puistossa lastenvaunuja työntävälle äidille.

Mielestäni arvot pitäisikin tuoda avoimesti poliittisen keskustelun asialistoille. Käsiteltäessä esimerkiksi merkittäviä kaupungin rakennushankkeita asioita ei tulisi tarkastella ainoastaan teknisinä asioina, vaan myös asioina, joihin liittyy paljon laadullisia kysymyksiä.

Saattaa tuntua, että arvoista puhumiseen ei ole päivänpolitiikassa aikaa. Voi silti olla, että arvokysymysten avoin tuominen politiikan asialistoille nopeuttaisi asioiden myöhempää käsittelyä. Se saattaisi esimerkiksi vähentää asukkaiden eri hankkeista tekemiä valituksia. Valituksethan eivät ole vain teknisiä luonteeltaan, vaan ne kantavat arvoja — esimerkiksi huolta viheralueiden vähenemisestä.

Moni innostuu kuullessaan, että kaupunkisuunnittelulautakunta torjui Pietari Kalmin kadun jatkeen rakentamisen. Päätös tehtiin hieman vajaamiehisenä, äänin 7—1 Kokoomuksen Lasse Männistön kannattaessa kadun rakentamista.

Lautakunnan päätöksen mukaan tulee selvittää Kumpulan kampuksen liikenneyhteyksien järjestämistä ja poikittaisliikenteen tehostamista. Selvityksessä tulee tarkastella ainakin seuraavia toimia:

• Raitiovaunuyhteyttä Munkkiniemestä Arabianrantaan ja/tai Kalasatamaan, myöhemmin ehkä Otaniemestä Viikkiin.
• Joukkoliikennettä palvelevaa yhteyttä (raitiovaunu ja/tai bussi) käyttäen Vallilanlaakson käytöstä poistettua ratapohjaa.
• Erillistä Pasila-Kumpula bussiyhteyttä käyttäen olemassa olevaa katuverkkoa.
• Koneellista tasovaihtoa Kustaa Vaasan tieltä Kumpulanmäelle erillisenä hankkeena tai alueella toteutettavaan rakentamiseen liittyen.

Itse en vielä hurraa päätökselle, sillä siihen jäi kummittelemaan aie rakentaa Vallilanlaaksoon katu junaradan pohjaa pitkin, mutta tietysti paljon leveämpänä. Jos katu rakennettaisiin, se silpoisi ja häiritsisi laakson virkistyskäyttöä vähintään yhtä pahasti kuin Pietari Kalmin kadun jatkekin.

Itse kannatan Vallilanlaaksoon, kuten olen aiemminkin kertonut, hyvin maisemoitua raitiolinjaa. Kun kerran on selvää, että Verkkosaaren tulevan asuinalueen vuoksi tarvitaan poikittaista liikenneyhteyttä Pasilan suuntaan, se on järkevintä ratkaista puistoaluetta vähiten haittaavalla tavalla eli kauniisti toteutetulla raitiolinjalla.

Kaupunkisuunnittelulautakunnan päätöksestä minulle tulee mieleen Han-dynastian ajalta peräisin oleva kertomus vanhasta miehestä ja hevosesta. Monet tuntevat tarinan, enkä aio kertoa sitä tässä uudelleen. Sen opetuksena kuitenkin on, että se mikä tietyllä hetkellä näyttää hyvältä, saattaakin loppujen lopuksi olla pahasta. Tai päinvastoin.

Eilen (1.4.2009) järjestettiin kampusbussikokeilu välillä Kumpulanmäki — Pasilan asema. Nelituntisen kokeilun kustansi Kumpulanlaakson suojeluliike, ja sen tarkoituksena oli selvittää tarkemmin pikkubussiliikenteen toimivuutta Kumpulanmäen ja Pasilan aseman välisessä liikenteessä. Kokeilu sujui hyvin.

Kuljin itse reitin edestakaisin kolmeen kertaan (yhteensä 6 matkaa). Kellotin ajat kaikille väleille sekunnin tarkkuudella.Tässä joitain tietoja kokeilusta:

• Matka-aika Koskelan ja Kumpulan kautta ajettaessa on keskimäärin 7 minuuttia; Vallilan kautta ajettaessa 10 minuuttia.

Katulämmityksistä Kumpulanmäen kaduilla on jo kuulemma päätetty. Siten Kumpulanmäelle voidaaan periaatteessa alkaa liikennöidä tavallisillakin busseilla. Pikkubussien käyttöä kampusbussiliikenteessä puoltaa kuitenkin useampikin seikka:

• Väinö Auerin kadulta ei tarvitse poistaa kadunvarsipysäköintiä pikkubusseja käytettäessä.
• Pikkubussit eivät tarvitse katulämmityksiä (tehty katulämmityspäätös on mahdollista ja järkevää peruuttaa, koska sen toteuttaminen tulee kalliiksi).
• Pikkubussit ovat ainakin bussinkuljettajien mukaan isoja busseja nopeampia (ovat ketterämpiä esimerkiksi ahtaissa kadunkulmissa).
• Pikkubussit ovat hiljaisempia. Sillä on merkitystä varsinkin Kumpulanmäen jyrkkiä mäkiä noustaessa (Väinö Auerin kadun varrella on asuintaloja).
• Pikkubussit mahdollistavat tiheämmät vuorovälit ja ne soveltuvat siksi paremmin nopeatempoiseen syöttöliikenteeseen.
• Pikkubusseja käytettäessä matkustusmukavuus on parempaa tasoa kuin isoilla busseilla.

Pasilan aseman ja Kumpulanmäen väliä liikennöivän kampusbussin ei ole tarkoitus korvata linjaa 506 (ns. tiedelinja), vaan täydentää sitä. Itse tiedelinjalla kulkevien matkaa voidaan jouduttaa kätevimmin tihentämällä linjan vuorovälejä.

Kumpulan kartano ei ole ainoastaan paikallisesti arvokas, vaan kartano liittyy myös Suomen kansalliseen historiaan. Fredrik Paciuksen säveltämä Maamme-laulu esitettiin ensi kertaa ylioppilaiden iloisessa kevätjuhlassa Kumpulan kartanon niityillä.

Kun runoilija ja tiedemies, dosentti Fredrik Cygnaeus oli saanut luvan järjestää ylioppilaiden vuosia turhaan anoman suuren ulkoilmajuhlan, ylioppilaat pyysivät Fredrik Paciusta kirjoittamaan sävelen Runebergin runoon ‘Vårt land’ sen esittämiseksi tilaisuudessa. Pacius, jonka syntymän 200-vuotisjuhlaa tänä vuonna vietetään, sai laulun aikaan neljässä päivässä.

Ylioppilaat lähtivät komeasti Floran päivänä, lauantaina 13. toukokuuta 1848 esittämään laulua Kumpulan kartanon maille. Paikkana oli puistolämpäre, joka tunnettiin nimellä Toukoniitty, ruotsiksi Majängen. (Nykyisin Maamme-laulun esityspaikaksi mainitaan yleisesti Kumtähden kenttä, joka myös kuului Kumpulan kartanon maihin. Se oli alunperin rantaniitty, mutta on epäselvää, kajautettiinko Maamme-laulu ilmoille ensi kertaa juuri siinä.)

Toukoniitylle ja ylemmäksi kukkulalle lähelle metsänrajaa oli pystytetty peräti kolmetoista tilavaa telttaa. Alueen sisäänkäynnin lähellä kukkaseppelein koristellussa tangossa liehui uusi valkoinen silkkilippu, jota koristi laakeriseppeleen ympäröimä leijonavaakuna. Vieraille oli tarjolla runsain määrin muun muassa voileipiä, totia, bischoff-boolia, carolina-juomaa (viiniä, sokeria ja pomeranssia) ja simaa, jota juotiin sarvista, sekä sikareita.

Maamme-laulun huolellinen harjoitus sekä sotilassoittokunnan osuus juhlallisine alkufanfaareineen saivat aikaan sen, että laulun ensiesityksestä tuli sykähdyttävä menestys. Laulu oli siis juhlan kohokohta, mutta juhlassa herätti huomiota myös Cygnaeuksen pitämä, isänmaallisuutta kohottava puhe, joka päättyi maljan kohotukseen Suomelle. Puheen pohjalta Zacharias Topelius laati muutamaa päivää myöhemmin kuuluisan runonsa ‘Suomen nimi’.

Floran päivän juhlaa on pidetty merkkipäivänä Suomen kulttuurihistoriassa ja suurena kansallisen innostuksen ilmauksena. Silloin syntyi ensi kertaa ajatus Suomen kansan erillisestä identiteetistä, ja esimerkiksi historioitsija Matti Klinge on tiivistänyt Suomen idean syntyneen 13. toukokuuta 1848.

Tilaisuuden jälkeen 17. toukokuuta Topelius kuvasi Helsingfors Tidningarissa lennokkaasti tunnelmaa, joka siellä vallitsi:

”…kun herra C. ylisti liekehtivän kaunopuheisesti onnea olla syntynyt niin kauniiseen maahan kuin Suomi — ja viittasi iltaruskoon lahdilla ja kuuhun, joka kohosi kevätöisin kuusenlatvojen yläpuolelle — ja puhui kaikista Suomen muistoista ja Suomen toivosta kehottaen elämään ja kuolemaan tämän maan puolesta — silloin moni silmä kyyneltyi ja paisuvat tunteet kohosivat ilmoille sammumattomina riemuhuutoina, jotka usein keskeyttivät puheen. Lopulta kaikki paljastivat päänsä Suomen nimen edessä, musiikki ja laulu virittivät ’Maamme-laulun’, jota pyydettiin yhä uudelleen; innostus oli sanoinkuvaamatonta.”

Pacius oli kertoman mukaan säveltänyt Maamme-laulun ajatellen, että sitä esitettäisiin vain yhden kerran, eikä hän ajatellut säveltävänsä Suomen kansallislaulua. Sellaiseksi Maamme-laulu vakiintui viimeistään 1900-luvun alussa saatuaan suomenkieliset sanat, joille viimeisen silauksen antoi runoilija ja suomen kielen lehtori Paavo Cajander.

Vuonna 1998 Kumtähden kentällä vietettiin Maamme-laulun 150-vuotisjuhlaa, jolloin juhlapuheen esitti muusikko ja runoilija Juice Leskinen tasavallan presidentin kunnioittaessa tapahtumaa läsnäolollaan. Floran päivänä 13. toukokuuta ylioppilailla on yhä tapana kokoontua paikalle laulamaan ja maljoja nostamaan. Vapun ja itsenäisyyspäivän kulkueen lisäksi tämä on se kolmas tilaisuus, jolloin Helsingissä on perinteiden mukaista pitää valkolakkia. Kumtähden kentän ylioppilastraditiot elvytettiin vuonna 1977 pitkän hiljaiselon jälkeen.

Kumpulan kartanon historia liittyy Suomen kansalliseen kulttuuriin myös kuvataiteen kautta. Arvostettu taidemaalari Magnus von Wright, joka myös osallistui Floran päivän juhlaan ja oli usein nähty vieras kartanossa, ikuisti vuonna 1861 Kumpulan kartano -maalaukseensa silloisen pastoraalisen maiseman.

Suomen taiteen kulta-ajan maalareihin lukeutuva Eero Järnefelt puolestaan kuvasi Floran päivän juhlan maalauksessaan, jonka hän maalasi Helsingin yliopiston päärakennuksen juhlasalin seinälle vuonna 1919. Kankaalle maalattu teos tuhoutui täysin Helsingin pommituksissa vuonna 1944, mutta siitä on säilynyt useita luonnoksia, kuten tämä Floran juhla -maalaus, jossa Fredrik Cygnaeus on lopettelemassa puhettaan Toukoniityllä ylioppilaiden ympäröimänä.

Näin siis Kumpulan kartanon ympäristö liittyy aikaan, jolloin Suomen kansallinen identiteetti oli vasta heräämässä. Kansalliset symbolit, Maamme-laulu ja Suomea varten tehty lippu, olivat esillä ensi kertaa juuri tässä tilaisuudessa.

Kaupunginhallitus päätti helmikuun alussa Pietari Kalmin kadun jatkeen rakentamisesta. Päätös perustui vuodelta 1985 peräisin olevan eli siis 24 vuotta vanhan asemakaavan toteuttamiseen. Ongelmalliseksi asian tekee se, että asemakaava on ristiriidassa valtuuston vuonna 2003 hyväksymän ja voimassa olevan yleiskaavan kanssa.

Yleiskaavaselostuksessa todetaan nimittäin näin:

“Kantakaupunki on tiiveimmin rakennettu osa Helsinkiä. Puisto- ja virkistysalueiden määrä ja pinta-ala henkeä kohden ja myös maapinta-alaa kohden on pieni verrattuna sitä muihin Helsingin osiin. Etenkin itäisen kantakaupungin tilanne on pitkään ollut tässä suhteessa huono. Kaupungin puistoja virkistysaluetarjontaa tasapainotetaan etenkin kantakaupungissa luomalla uusien rakentamisalueiden yhteyteen uutta puistotarjontaa. Samalla jo olemassa olevien puistojen laatutasoa nostetaan. Kantakaupungin koillisosaan Vallilan laaksoon ja Kumpulaan luodaan uusi laaja kaupunginosapuisto.“

(12 Yleiskaavaehdotus, Alueellinen kuvaus 12.1 Kantakaupunki ja Lauttasaari s. 208/ pdf-tiedoston sivu 81)

Edelleen kaupunginosapuistoista lausutaan yleiskaavaselostuksessa näin:

“Virkistykseen ja vapaa-ajan käyttöön varatut alueet on jaettu kaupunkipuistoihin ja virkistysalueisiin. Nämä alueet tarjoavat asukkaille sekä paikallisia että seudullisia virkistysmahdollisuuksia. Kaupunkipuistot ovat aktiivisen ja monipuolisen virkistyskehittämisen alueita. Kulttuurihistoriallisesti ja maisemallisesti arvokkailla alueilla aluekokonaisuuksia kehitetään alueiden arvot ja ominaisuudet säilyttäen.”

(10 Yleiskaavaehdotus ja kokonaismitoitus, s. 128/pdf-versiossa s.1)

Valtuuston tahto on siis selvästi ollut, että Kumpulanlaakson ja Vallilanlaakson muodostamaa yhtenäistä puistokokonaisuutta kehitetään. Myös se seikka, että yleiskaavassa Hermannin rantatieltä Pasilan orteen yhtyvä liittymätie on piirretty kulkemaan maan alla, osoittaa hyvin, että kaavoittaja ja valtuusto ovat nimenomaan halunneet säästää aluetta.

Vuonna 2003 hyväksytyn yleiskaavan selostuksessa todetaan myös:

“Yleiskaava toimii ohjeena laadittaessa tai muutettaessa asemakaavaa. Vahvistetun asemakaavan alueella rakentaminen voi tapahtua voimassa olevan asemakaavan perusteella siitä huolimatta, että toimenpide ei ole yleiskaavan mukainen. Yleiskaavan tarkoituksena on kuitenkin, että vahvistetut asemakaavat niiltä osin kuin ne eivät ole yleiskaavan mukaisia, muutetaan vastaamaan yleiskaavan tarkoitusperiä.”

Lainausten lihavoinnit JH.

Tavalliset ihmiset ymmärtävät, mitä edellä kirjoitettu tarkoittaa, mutta eivät ilmeisesti kaikki poliitikot. Kyse ei ole siitä, että Kumpulanlaaksoa koskeva asemakaava olisi välttämättä laillisesti vanhentunut, mutta se on sisällöllisesti vanhentunut, koska kaupunki ei ole huolehtinut siitä, että asemakaava olisi saatettu vastaamaan yleiskaavaa ja muuttunutta tilannetta.

Lisäksi kaavoittajalla ja yleiskaavan hyväksyneellä valtuustolla, jonka sanan pitäisi kunnallisessa päätöksenteossa painaa, on ollut selvä tahto siitä, millaiseksi Kumpulanlaaksoa ja Vallilanlaaksoa kehitetään. Sitä pitäisi nyt kunnioittaa.

On osoittautunut, että Kumpulanlaakson todelliseksi uhkaajaksi on nousemassa kilpailu uuden Aalto-yliopiston sijaintipaikasta. Helsingin kaupunki haluaa nyt kaikin keinoin osoittaa olevansa yliopistomyönteinen. Pelinappulaksi on joutumassa myös Kumpulanlaakso. Kaupungin korkeimmat poliitikot ja virkamiehet haluavat osoittaa yliopistomyönteisyyttään tarjoamalla yksioikoisen ratkaisun yliopiston laitosten välisten liikenneyhteyksien parantamiseksi.

Olen jo aiemmin tässä blogissa kirjoittanut siitä, miten eräs osa politiikan korroptoituneisuutta on se, että erilaiset välineelliset arvot nousevat itseisarvoisempina pidettyjen asioiden ohi. Kumpulanlaakson luonto- ja virkistysaluearvojen uhraaminen kisassa Aalto-yliopiston pääsijaintipaikasta on tällainen asia. Epäilen vahvasti, että tällainen uhrilahja Aalto-yliopiston kuvitellulle alttarille on täysin turha. Liikenneyhteyksiä Kumpulanmäelle kun voitaisiin parantaa aivan hyvin vaikka Kumpulanlaakson idyllinen puistoalue säilytetäänkin.

On kovin lyhytnäköistä rakentaa katua Kumpulanlaakson poikki vain sen vuoksi, että Otaniemen ja Arabian välisiä liikenneyhteyksiä voitaisiin parantaa. Metro Otaniemeen valmistuu nimittäin jo vuonna 2013, ja sen käyttö kampusten välisessä liikenteessä tulee olemaan paljon poikittaista bussiyhteyttä nopeampaa. Sitä ennen bussilinjaa 506 (tiedelinja) käyttävien kokonaismatka-aikaa on helppo lyhentää esimerkiksi tihentämällä linjan vuorovälejä.

Tänä vuonna tulee kuluneeksi 30 vuotta legendaarisesta Koijärven suojelukiistasta. Kiistassa luonnonsuojelijat ryhtyivät suoralla toiminnalla vastustamaan laittomasti aloitettua lintujärven kuivatusta, kuten Osmo Soininvaarakin blogissaan kertoo.

1970-luvulla maaseudun luontoa uhkasivat vesakkomyrkytykset ja soiden kuivatukset. Sitten 70-luvun uhat ovat muuttuneet hieman toisennäköisiksi. Kiihtyvä urbanisoituminen uhkaa kaupunkiluontoa yhä pahemmin. Kaupunkiluonnon merkityksestä ihmiselle on tullut yhä polttavampi kysymys.

Yleisesti ei vielä ymmärretä, että kaupunkiluontoa ei voida arvottaa samoin kriteerein kuin maaseutuluontoa. Kaupunkiluonto voi olla merkitykseltään erittäin tärkeä, vaikka alueelta ei löytyisi yhtäkään liito-oravaa tai muuta uhanalaista lajia.

Asukkaat käsittävät Kumpulanlaakson arvon. Siitä kertoo jo se, miten monet aivan tavalliset asukkaat ovat lähteneet puolustamaan puistoa. Asukasaktiivien keskuudessa on esitetty sellaisiakin näkemyksiä, että tarvittaessa mennään vaikka makaamaan kaivinkoneen tielle. Pitäisinkin täysin mahdollisena, että Kumpulanlaakson puolustamiseksi voi syntyä Koijärvi-liikkeeseen verrattavissa oleva suoran toiminnan liike.

Itse toivoisin kuitenkin, että Kumpulanlaakson kohdalla kunnallinen päätöksenteko osoittaisi vielä toimivuutensa. Olisi tappio demokratialle, jos Kumpulanlaakson kohdalla voimaan jäisi kadun rakentamispäätös, joka on syntynyt niin normaaleja päätöksentekomenetelmiä halveksivalla tavalla (viittaan vain apulaiskaupunginjohtajan käyttämään niin sanottuun otto-oikeuteen asiassa).

Keskeisenä syynä perua Pietari Kalmin kadun jatkeen rakentaminen on se, että se perustuu asemakaavaan, joka on jo 25 vuotta vanha. 1980-luvun alussa, kun kaavaa valmisteltiin, Kumpulanlaaksossa oli vielä paljon istuttamatonta möykkyistä joutomaata. Sen jälkeen kaupunki on sijoittanut noin 2 miljoonaa euroa alueen maisemanhoitoon. Alue näyttääkin nykyisin hyvin erilaiselta, paljon kauniimmalta ja viihtyisämmältä. Asemakaava ja ajatus kadun rakentamisesta alueen poikki on siksi auttamatta vanhentunut.

Lain mukaan kunnan pitäisi huolehtia asemakaavojen ajanmukaistamisesta. Kumpulanlaakson kohdalla näin ei ole kuitenkaan tapahtunut, vaan nyt ollaan toteuttamassa asemakaavaa, joka on selvästi vanhentunut ja sitä paitsi ristiriidassa voimassa olevan yleiskaavan kanssa. Yleiskaavaselostuksen mukaan alueelle perustetaan kaupunkipuisto, jota pitäisi kehittää, ei silpoa.

Kumpulanlaakson suojeluliikkeellä on ollut vaikeuksia saada näkemyksiään esille suurimmassa päivälehdessä, Helsingin Sanomissa. Esimerkkinä alla oleva Kumpula-seuran puheenjohtajan Ulla Agopovin kirjoittama täysin asiallinen juttu, jota lehti ei halunnut julkaista edes nettikeskustelussaan.

HS 26.02.2009 kertoi raidejokerin suunnittelusta. Samaa reittiä liikennöi nyt bussi 550, joka yhdistää mm. Viikin tiedepuiston ja Otaniemen. Raidejokerijutun kanssa samalla lehden sivulla kerrottiin kaupunginhallituksen päätöksestä rakentaa vuoden 1985 kaavaan perustuva kiistelty joukkoliikenne katu – Pietari Kalmin kadun jatke – Kumpulanmäeltä Isonniitynkadulle nk. tiedelinjan eli bussi 506:n reitin nopeuttamiseksi.

Kun katsoo raidejokerin ja tiedelinjan reittejä, huomaa, että raidejokeri on osittain päällikkäinen tiedelinjan kanssa. Jatkossa tuskin kukaan enää haluaa käyttää kumipyöräyhteyttä matkustaakseen Viikistä Otaniemeen, kun vaihtoehtona on nopea raideyhteys. Tältä osin tiedelinja onkin jäämässä väliaikaiseksi kehitelmäksi, johon kohdistuneet odotukset ovat osoittautuneet ylimitoitetuiksi. Lisäksi tiedelinja on virheellisesti koplattu Ilmatieteen laitoksen tarpeeseen saada yhteys Kumpulanmäeltä Pasilan asemalle.

Ehdotankin, että tämä koplaus puretaan ja Ilmatieteen laitoksen liikennetarvetta tarkastellaan aivan omana asianaan, kun taas tiedelinjaa tarkastellaan tavallisena, hyvänä poikkiliikenneyhteytenä, joka palvelee työssäkävijöitä laajalti Helsingissä ja Espoossa. Ilmatieteen laitoksen henkilökunnalle voitaisiin tarjota esimerkiksi reittitaksiyhteyttä Kumpulanmäeltä Pasilaan. Nykyinen suunnitelma joukkoliikennekadun puhkaisemiseksi historiallisen puistoalueen läpi ahtaalle Isonniitynkadulle on paitsi sietämätön, myös epätarkoituksenmukainen, sillä se ei todellisuudessa palvele ketään.

Ulla Agopov
Kumpula, Helsinki

Kumpulanlaakson suojeluliike on ehdottanut, että Pietari Kalmin kadun jatkeen rakentaminen korvattaisiin yksinkertaisesti pikkubusseja käyttävällä kampuslinjalla, joka liikennöisi Pasilan aseman ja Kumpulanmäen väliä. Kampusbussi kulkisi pitkin olemassa olevia katuja.

Nyt kampusbussiyhteyttä on jo kokeiltu käytännössä. Jouko-linjan käyttämällä pikkubussilla matkaan Pasilan asemalta Kumpulanmäen perällä olevalle Ilmatieteen laitokselle kellotettiin aika 8.51 minuuttia. Kuljettaja ajoi reitin (Ratapihantie — Koskelantie — Intiankatu — Väinö Auerin katu — Ernst Lindelöfin katu) varsin verkkaisesti.

Kokeilu osoittaa käytännössä, että suojeluliikkeen ehdottama pikkubussiratkaisu toimii. Bussinkuljettajan mukaan edes jyrkähkön Väinö Auerin kadun nousemisen ei pitäisi olla sille mikään ongelma talviaikaan. Kokeilun aikaankin maassa oli lunta.

Kumpulalaiset ovat ehdottaneet, että kampusbussi kulkisi Vallilan kautta. Sturenkadulla ja Mäkelänkadulla on kuitenkin enemmän liikennevaloja ja lisäksi ne ovat ruuhka-aikaan varsin tukossa. Sen vuoksi Koskelan ja Kumpulan kautta kulkeva reitti on kolmisen minuuttia nopeampi kuin Vallilan kautta kulkeva reitti.

Valittiinpa reittivaihtoehdoksi kumpi tahansa pääreittivaihtoehto, pikkubussiratkaisulla voidaan joka tapauksessa välttää sekä Kumpulanmäen katujen lämmittäminen että Pietari Kalmin kadun jatkeen rakentaminen. Veronmaksajien rahoja säästyy yhteensä noin 2,5 miljoonaa euroa. Ja lisäksi Kumpulanlaakso voidaan säilyttää eheänä puistona, kuten voimassa olevan yleiskaavan mukaan pitääkin.

Kumpulanlaakso ja Vallilanlaakso muodostavat kauniin ja yhtenäisen puistoalueen Vallilan ja Kumpulan kaupunginosien välillä Helsingissä. Alueella on myös kulttuurihistoriallisesti arvokas Kumpulan kartano, jonka juuret ulottuvat 1400-luvulle saakka.

Sen jälkeen kun lähistöllä olevalle Kumpulanmäelle rakennettiin muun muassa yliopiston laitoksia, yliopiston johto, Ilmatieteen laitos ja eräät poliittiset tahot ovat halunneet, että Kumpulanmäeltä rakennetaan katu viheralueen poikki Pasilan suuntaan.

Asukkaat ovat sekä Kumpulassa että Vallilassa vastustaneet hanketta laajalti. Katuhanketta vastustavaan adressiin kerättiin Vallilasta lyhyessä ajassa lähes 4000 allekirjoitusta.

Myös Helsingin kaupunginmuseo, joka edustaa asiassa Museovirastoa, otti lausunnossaan kantaa kadun rakentamista vastaan. Turmelisihan katu ikävästi miljöötä, joka on Tuomarinkylän kartanon ohella Helsingin ainoa suhteellisen hyvin säilynyt kartanoympäristö.

Kaupunkisuunnittelulautakunta hylkäsikin viime marraskuussa molemmat ehdolla olleet katulinjaukset täysin yksimielisesti. Suunnitelma puistoa uhkaavan kadun rakentamisesta näytti silloin hautautuvan lopullisesti.

Asukkaat saivat kuitenkin huokaista vain hetken helpotuksesta, sillä apulaiskaupunginjohtaja Hannu Penttilä, SDP, käytti niin sanottua otto-oikeuttaan ja päätti viedä asian poikkeuksellisella tavalla kaupunginhallituksen käsittelyyn. Helmikuun alussa pidetyssä kaupunginhallituksen kokouksessa nekin SDP:n edustajat, jotka olivat aiemmin vastustaneet katuhanketta, asettuivat kannattamaan sitä, ja niin kaupunginhallitus päätti enemmistöäänin, että katu rakennetaan. Hanketta vastustivat Vihreät ja Vasemmistoliiton edustaja.

On vaikea ymmärtää, miksi esimerkiksi Kokoomus kannatti puiston ja kartanoympäristön silpomista. Olisin toivonut, että puolueessa olisi ollut riittävästi herkkyyttä ymmärtää esimerkiksi sitä, että arvokas kartanomiljöö tarvitsee suojelua. SDP:n edustajien olisi puolestaan voinut kuvitella ajattelevan vallilalaisia kannattajiaan. Uskon puolueen menettävän paljon äänestäjiä sen vuoksi, että se käveli asukkaiden mielipiteen yli.

Kadun rakentaminen laaksoalueen poikki ei ole kuitenkaan vielä lopullisesti sinetöity. Tarvittavan kaavamuutoksen vuoksi asia joudutaan valmistelemaan vielä kertaalleen, ja asiaa käsitellään mahdollisesti vielä uudelleen niin kaupunginhallituksessa kuin valtuustossakin.

Tosin on kuulunut myös tietoja, että myös kaavamuutosasiassa aiotaan käyttää poikkeuksellisia menettelytapoja: Valtuusto aiotaan kuulemma ohittaa viemällä asia pelkästään liikennesuunnitelmana kaupunkisuunnittelulautakunnan päätettäväksi. Siinä yhteydessä onkin mielenkiintoista nähdä miten lautakunta toimii. Liikennesuunnitelman pohjana oleva 25 vuotta vanha asemakaava on nimittäin ainakin asiallisesti ottaen vanhentunut ja vaatisi uusimista (kunnan pitäisi huolehtia kaavojen ajanmukaisuudesta, mutta niin ei asiassa ole tehty). Vanhentuneeseen asemakaavaan perustuvan liikennesuunnitelman pohjalta ei ole mahdollista toteuttaa hyvää ratkaisua.

Ainakin 10.3.2009 Kumpulanlaaksossa järjestettyyn mielenilmaukseen osallistuneet poliitikot — kaupunginhallituksen ja kaupunkisuunnittelulautakunnan jäsenet — olivat sitä mieltä, että kaupunginhallituksen tekemä päätös on vielä muutettavissa. Aihetta toiveikkuuteen siis on.